maanantai 8. huhtikuuta 2013

Heppamessut, kiva maastolenkki, murheita...

 Elikkäs, olin viikonlopun Jennillä ja oltiin molempina päivinä heppamessuilla. Oli ihan mukavaa ja kyllähän sitä rahaakin meni, tosin ihan käyttötavaraan.
 Olen jo jonkin aikaa himoinnut ratsastusvyötä Hööksiltä ja sitten kuulin, että sellainen löytyy Jennin siskolta. Käytiin lauantai iltana tekemässä Jennin ja hänen kämppiksensä kanssa iltatalli (hevoset sisälle) ja koklasin kummitätini hevosella Voltaksella ratsastusvyötä.
 Oli oikein kivan olonen keksintö. Voltas on jo varsin iäkäs herranen (26v), mutta nuorekkuutta ei tästä herrasta puutu. Otettiin vähän raviakin ja kun käännyttiin kotiin vanhus vähän näytti, että kyllä tuollakin ikää vielä peräkin voi vähän lentää. Ei ollut mikään paha heitto, mutta ihan pieni ja pari askelta mentiin vähän reippaammin.
 Eilen kotiin tullessa lähdin lähes heti tallille ja siitä ratsastamaan. Kävästiin maastossa ja meni oikein kivasti. Aape meni oikein sopivaa vauhtia eikä vain rymistellyt eteenpäin. Kotio päin tultaessa otettiin yhdessä tiehaarassa vähän seisomisharjoitusta, kun herra ei olisi millään sitten jaksanut oottaa.
 Lähettiin käpsötteleen kotiin ja eikö maitoauto tullut vastaan, joka on jo pelkästään pellolta katsottuna Aapesta aivan hirveä! Tie on täälä aikasta kapean sorttinen, mutta ratissa oleva vanhempi mies oli niin fiksu, että pysähtyi. Päästiin hyvin ohi, parin raviaskeleen teputuksella vain.
 Heitin Aapelle loimen ja ponit vielä takaisin pihalle. Kello oli vähän yli kuusi kun tulin sisälle. Lempi oli mennyt todella huonoon kuntoon päivän aikana. Lempillä diagnosoitiin  vajaa puoli vuotta sitten sokeritauti, joka oli varsin alkuvaiheessa silloin.
 Yht äkkiä kaikki romahti. Lempin jalat ei oikein kantaneet ja se oli muutenkin aivan outo. Ruoka ei mennyt ja sydän jyskytti kuin viimeistä päivää. Kannoin sen sisälle ja se vain odotti oven vieressä, koska pääsee pihalle. Kun se pääsi pihalle koiruus lähti vain ryömimään karkuun. Se kerkesi ottamaan kaksi askelta ja sitten otin sen syliin. Se oli niiden kahden askeleen jälkeen aivan puhki, sydän hakkasi ja koira oli puoli veltto.
 Menin vain Lempi sylissä istumaan sohvalle. En tiennyt mitä olisi sinänsä pitänyt tehdä. Olin vain ja silittelin Lempiä.
 Isä päästi jossain vaiheessa Lempin pihalle ja se kerkesi olemaan jonkin aikaa kauemmin, ennen kuin tajusin. Juoksin Lempuran kiinni ja nyt vasta sen sydän hakkasi. Koko koira tärisi. Raahauduin sohvalle Lempin kanssa ja itkin varmaan puoli tuntia sitä vasten. Sanoin vain isälle, että nyt on tehtävä jotain, ettei se voi aamuun odottaa. Puolitoista tuntia vain itkin, istuin facebookissa ja silittelin Lempiä. Sitten isä sai eläinlääkärin kiinni ja päästiin vihdoin lähtemään.
 Lempin sokerit olivat nousseet hurjasti ja niin. Laadittiin jonkin sortin uutta lääkitystä, joka ei harmi kyllä ainakaan vielä ole tepsinyt.
 Tänään oli varsin kamala päivä kaikin puolin. Aamusta jätin Lempin kolmeksi minuutiksi vahtimatta ja se oli lähtenyt. Taksikin odotteli minua varmaan viisi minuuttia kun etsin sitä, tuloksetta.Lempi oli ollut viitisen tuntia pois ja ilmestynyt jostain. Se on nyt tunkeutunut ruusupuskan taakse, josta se on aina voimia kerännyt ja pikku hiljaa lähtee.
 Kun tulin koulusta Lempi oli ihan pikkusen parempi, hetken aikaa. Siivosin tallit ja minun piti lähteä ratsastamaan. Ajattelin, että menen ilman satulaa ja yritän tehdä jotain taivutuksia, pohkeenväistöjä sun muuta sellain pikkasen.
 Aape antoi kiinni, heitin ohjat kaulalle ja otin riimun pois. Aape ei avannut suutaan ja olin ottamassa suitsista parempaa otetta, kun herra rykäsi takajaloille ja kääntyi suitset matkassa. Suitset putosi palasina ja ai että kun olin vihanen. Harmitti kyllä suoraan sanoen niin p*e**eleesti. Suitset olivat varmaan kuudessa osassa, ja oli poskihihnaa, leukahihnaa, otsapantaa sun muuta ihan pienenä silppuna.
 No sitten oli operaatio, ottakaa Aape kiinni. Tunnin yritin maltilla ja sitten en niin maltilla sitä. Muutenkin olen ollut vähän puoli kuntonen ja sitten juoksin hikipäässä perässä, olin märkä ja sitten tuli kylmä. Huusin ja itkin, karjuin ja raivosin. Oli vaan niin saakelin turhauttavaa. 
 Lopulta vaan kaikki lensi maahan, kypärä oli penkassa, puhelin oli muutaman metrin päässä hangessa, raippa toisaalla, suitset palasina vieressä, riimu jossain, tmstms..
 Rojahdin maahan ja kelasin hetken. Yritin vielä, mutta Aape vain härnäsi. Se tuli ihan hipaisu etäisyydelle ja sitten käänsi persuksensa ja lähti umpihankeen täyttä laukkaa karkuun.
 Lempi oli taas kadonnut. Ensimmäisenä rämmin umpihankeen ruusupuskaan. Jäljet jatkui ja jatkui aina vaan. Rämmin umpihangessa, umpimetsässä varmaan kilometrin verran ja välillä ylämäkeen. Sitten tuli kivikko. Kun pääsin sen yläpuolelle Lempi makasi täristen hangessa. Luhistuin vaan koiran viereen ja itkin. Miksi, miksi näin pitää oikeasti käydä?! Kellekkään?!
 Otin Lempin syliin ja kannoin sitä. Käsiä kivisti ja varmaan puoli kilometriä rämmin umpihankea ylämäkeen. Lempi piti aina silloin tällöin ehkä kymmenen sekunttia päätä ylhäällä, mutta oli suurimman osan ajasta aivan veltto, pää roikkui, tassut roikkui, häntä roikkui, aivan kuin kuollut. Olin ihan paniikissa. Katsoin oliko silmät auki vähän väliä. Ihan raollaan. Kun pääsin ovelle potkin ovea ja huusin jotain avaamaan. Äiti tuli ja heti säikähti oliko Lempi kuollut.
 Lempi ei ole oikeastaan syönyt ja juonut, eikä nukkunut ollenkaan kahteen päivään kun se on ollut niin kipeä. Kuitenkin meni vähän parempaan päin ja hyppäsi jopa sohvalle ja torkahti siihen joksikin aikaa. Toivotaan parasta, pelätään pahinta! Kuitenkin niin mahtava ja vielä suht nuorikin koira, kun tässä kuussa ikää tulee vasta kuusi vuotta...
 Menin ottamaan Aapea kiinni. Aape tuli luokse, sain riimusta turpaosuuden päähän, herra vetää pään ylös ja lähtee. Puoli tuntia taas yritin pyydystää, mutta eihän kukaan nyt hevoselle yksin pärjää umpihangessa! Ei auttanut vaikka Leo oli tallissa, ei toivoakaan.
 Vihdoin sain jonkun auttaan, vaikka kauan kesti. Äiti tosiaan tuli apuun ja reilu vartti siinäkin vielä meni.. Huoh. Pari kertaa saatiin melkein riimu päähän, kun taas tuli äkkiä mielenvaihdos. Sitten kun saatiin naruun, yritti sännätä ja oli lähellä ettei jyrännyt äitiä. Napahutin kerran riimunnarulla, ja tuli vähän sitä kunnioitusta. Tallissa sitten vähän namia ja rapsutuksia, jottei nyt mitään traumojakaan jää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti